Aika ajoin tipahtelin kuitenkin maan pinnalle, kun viikot vieri, ja tuntui etten loyda yhtakaan ystavaa taalta. Olin onnellinen, mutta samaan aikaan karsin koti-ikavasta enemman kuin koskaan ja ensimmaiset viikot vietin ilman kunnon juttuseuraa. Ensimmainen hidaste oli kielitaito, tai siis sen puute. Espanjan jattaessani osasin jo suunnilleen basicit espanjan kielesta, parjasin ruokakaupoissa, kahviloissa, osasin kysya suuntaa eksyessani, matkustaa yksin, tilata ruokaa erityistoivein ja blaablaa. Mutta ihmisiin syvallisemmin tutustuminen oli vaikeaa, ja valilla sain pitkia oudoksuvia katseista vaateliikkeiden myyjatytoilta kun en ymmartanytkaan vastausta kysymykseeni. Pahaltahan se tuntui, ja vaikka mitaan en myontanyt, olin turhautunutkin. Olin se outo yksin matkustava ulkomaalainen tytto toiselta puolelta maailmaa, jonka kanssa kommunikoiminen oli vaivalloista ja karsivallisyytta vaativaa. Pohdin etta mitakohan tasta tulee vai tuleekohan tasta ikina mitaan. Aikaa kului ja loysin ekat tuttavat kun lahdin tutustumaan Morelian lahikaupunkeihin. Koko tana aikana oon valttynyt isommilta vahingoilta, mutta oon myos joutunut pettymaan ihmisiin, kun rehellisyytta ei arvosteta ihan niin korkealle tassa kulttuurissa kun Suomessa.
Pikkuhiljaa karsivallisyytta alettiin kuitenkin palkita ja joka paiva elama tuli helpommaksi kun paiva paivalta opin kielta aina enemman ja enemman. Loysin ihmisia joilla myoskin riitti karsivallisyytta mun kielitaidon kanssa ja joilta opin huimasti kielta. Se jos mika kertoo valittamisesta, ja tuntui hyvalta tuntua kuuluvansa joukkoon suurista kulttuurieroista huolimatta. En sano etta taalla ulkomaalaiset saa kokea pelkkaa syrjintaa, ei laheskaan, lattarikulttuuri on yleisesti ottaen lammin ja avoin ja kaikki on susta kiinnostuneita. Kuitenkin _oikeiden_ ystavien ja ihmisten loytaminen elamaan oli hidasta. Nyt koko tan taallaoloajan nakee ihan eritavalla, ja suomalaisen vaatimattomuuden sivuun pistaen aion sanoa nyt aaneen ,taisiis kirjoittaa etta olen ylpea itsestani, ja siita etta loysin rohkeutta ja karsivallisyytta taistella tieni taysin eri kulttuuriin sopeutumiseen ja kielen oppimiseen asti. Oon pystynyt luomaan ihmissuhteita ihan uudella kielella ja elanyt omillani ihan painvastaisissa olosuhteissa missa ennen elin. Oon oppinut olemaan olematta se sinisilmainen suomitytto joka luottaa jokaiseen. Enaa en oo se outo ja epavarma muukalainen yksin, vaan mulla on elama taalla. Uusia ihmisia tavatessani vasta muutaman tovin jutustelun jalkeen multa kysytaan " ai etko sa olekaan taalta?"
Vaikka viela multa puuttuu ja opittavaa on, oon onnellinen etta valitsin tan polun. Opin puhumaan, opin laulamaan espanjaksi. Ja oon oppinut paljon uudesta maasta ja uusista ihmisista. Meksikolaiset rakastaa ruokaa, ja syomista. Yhdysvaltojen jalkeen Meksiko tulee hyvana kakkosena ylipainoisuustilastoissa. Luokkaerot on valtavat ja ei oo mitenkaan harvinaista kuulla etta mies taalla elattaa viela perheen ja naiset on ihan riippuvaisia aviomiehestaan. Suurella osalla mun ikasista taalla on jo lapsia, tai ovat jo naimisissa. Temperamenttia ei nailta kuumakalleilta puutu verrattuna apaattisiin suomalaisiin. Mutta elamanasenne taalla on vaan vertaansa vailla. Yleensa mita vahavaraisempaan pain mennaan, sita ihailtavampi elamanasenne. Ei voi kun ihailla, ja ottaa opikseen tasta. Eras amigo letkautti yksissa illanistujaisissa: " Me juodaan limsaa enemman kun missaan muualla maailmassa, me ollaan ylipainoisia ja kuollaan 53 vuoden iassa, mutta hitto etta me eletaan taysilla, rentoa ja huoletonta elamaa murehtimatta turhuuksista."
En itse ihan nain ranttaliksi pistaisi x) mutta tasta ois opittavaa Suomella ja sen itsemurhatilastoilla DE VERDAD.
Mina kuittaan taas pitkasta aikaa, nahdaan taas ihana kamala Jamsankoski kuukauden paasta :--)
