"Mikään ei voita omaa sänkyä"

Niin. Tuon otsikon lauseen oon kuullut lukuisista suista elämäni aikana. Ekaa kertaa nyt oikeesti pysähdyin miettimään sitä. Aina ennen, kun joku kaveri tai tuttu isomman tai pienemmän reissun jälkeen näin on tokaissut, en varmaan oo oikeen sanonut siihen edes mitään. Ehkä mumissut jotain. Tässä hetken mietittyäni, en oikeestaan voi samaistua tohon. Yhtään. Pienempänä ulkomaan tai kotimaan lomilta kotiin palatessa mun mieleen tunki vaan tyhjyys ja polttava halu takaisin, johkin uuteen. Oisin vaihtanut koska tahansa sen oman pedin siihen hotellin sänkyyn, sukulaisen levitettävään sohvaan, vieraspatjaan, tai hostperheen mulle varattuun huoneeseen. Onhan se oma sänky ihan jees aina välillä. Mun kohdalla se ei vaan aiheuta mitään erikoisempia tunteita. Tai no oikeestaan tällä hetkellä joo, järkyttäviä selkäkipuja!

Mä en ehkä ikinä oo vaan ollut hirveen suomirakas, enkä kotirakas ihminen  Tai siis jollain tavalla ehkä, ja tietenkin riippuu myös siitä, millä tavalla käsittää sanan "koti". Musta ehkä tuntuu että mulla on monta kotia. Meksikossa ollessa mulla ei ikinä oikeestaan ollut sellasta oloa että "hui oompa kaukana kotoa". Teksasissa ollessa taas oli, mutta se oli oikeestaan vaan nautinnollista.

 Meksikossa asuessa välillä kyllä tuli hetkiä, kun vaatimattomammissa olosuhteissa asuessa kaipasi suomiasumisen mukavuuksia, mutta vaikka ne nätit verhot ja tapetit, taulutelkkari, rajaton 3G ja juomakelpoinen hanavesi kyllä tavalla tai toisella helpottaa elämää ja antaa tietynlaista tyytyväsyyden tunnetta, silti jotain puuttuu. Vaikka aina oon jollain tasolla ajatellut niin, niin nyt vihdoin omalla kohdalla oon käsittänyt oikeestioikeesti käytännössä sen, että onnea mä en mistään materiasta saa, vaikka jokaiselle meistä se tyytyväisyyttä ja jopa hetkellistä iloakin tuo.

Suomessa ollessa mielialat ja tunteet on vaihdellu ihan laidasta laitaan. Päätyökseni oon vaan yrittänyt hyödyntää ajan tavalla mitä en voi missään muualla kun täällä tehdä, eli viettämällä sen eläinten ja ihmisten kanssa joiden kanssa oon kasvanut. Juorunnu ja kuluttanut Nesteen penkkejä monien tuntien eestä. Nauttinut luonnosta. Päässyt vihdoin vähän pyöräilemään. Ja tietty syönyt  kaurapuuroa, suomalaisia mansikoita, raejuustoo ja hapankorppuja. Välillä on ollut vaikee nauttia taas äidin nurkissa nyhjäämisestä ja omien periaatteiden vastaisesti oon vähän antanut tekemättömyyden ja tylsyyden viedä energiaa... Mutta kai tälleenkin on välillä ihan hyvä, olla vaan ja ladata akkuja. Yrittää olla ruoskimatta itseään tekemättömyydestä, pitkään valvomisesta, myöhään nukkumisesta ja tästä kuukauden työttömyydestä, vaan hyväksyä vaan olosuhteet sellasina kun ne on ja antaa elämän viedä. Sitten ehkä osaa arvostaa niitä aikasia aamuherätyksiä ja kiireistä arkee paremmin.

Uuteen lentokoneeseen nousuun on enää muutama päivä, ja hirvittää jo ajatus taas kaikista heippojen sanomisista. Ne tilanteet on liikaa mulle, ne on vaan mun heikkous. Niistä hetkistä tekis mieli vaan juosta pois. Mutta, ei kai tässä muu auta kun kerätä itsensä!

kuvat weheartit.com 

Sigue soñando despierto

I wanna fly I wanna drive I wanna go

I wanna be a part of something I don't know

And if you're tryin to hold me back I might explode

20 päivää ja vamoooos! Cancun kutsuu mua jo. Tänään oon kolme viikkoo siitä kun lähin Meksikosta. En ees muistanut miten ihanalta tuntuu maata rannalla ja pulahtaa järveen kun tulee liian kuuma. En muistanut miten vihreetä Suomen luonto on. En muistanut miten lämpösiä kesäyöt on. En muistanut miten tasasia ja puhtaita kadut on. En myöskään muistanut miten autiota Jämsänkoskella on. En muistanut miten kakkaa suomiräppi on. En muistanut miten vähän ihmiset tervehtii toisiaan normaalisti. En muistanut miten vähän täällä halataan. En muistanut miten hellyyttäviä meidän koirat on. En muistanut miten kiva on vaan olla ihmisten kanssa jotka on tuntenut ekaluokasta, tai vähintään yläasteesta. En muistanut miten vaikeelta ja ristiriitaselta tuntuu taas ajatus lähtemisestä, vaikka se on asia mitä eniten haluun. En tajunnut miten vähän stressasin ja murehdin viimesen puolen vuoden aikana. En muistanut miten paljon ajattelen kun on liikaa aikaa. En muistanut miten paljon stressaannun siitä... Muistin että olisi ollut helpompaa keksiä tekemistä täällä. Muistin että olisi helpompaa pitää itseni kiireisenä. Tajusin miten hidas musta on tullut. Tajusin miten paljon nykyään myöhästelen, vaikka ennen olin se täsmällinen. En muistanut miten hitaasti Suomen auringossa ruskettuu. Ymmärsin että 20 päivää voi samaan aikaan olla ikuisuus ja silmänräpäys.