Tänään on siis lauantai ja kello on vartin yli 12 päivällä. Kolmen päivän päästä tulen olemaan lähes samassa tilanteessa kun viime heinäkuun puolivälissä. Taas pitää nimittäin sanoo heipat Meksikolle. Viime kerralla erona tilanteeseen oli tosin se, että suunnitelmana oli palata niin pian kuin mahdollista ja viettää vain pikainen loma Suomessa. Tällä kertaa mun aikomuksena ei ookkaan palata ihan hetkiseen... Lopullisia hyvästejä en Meksikolle jätä, se on varma, niin ison jäljen tää maa on muhun jättänyt. Joku päivä palaan ja koluan vielä uusia mestoja läpi tässä uskomattoman isossa ja vaihtelevassa maassa.
Lähtö tuntuu oudolta, hyvältä sekä pahalta.. Alkaa taas uusi ja erilainen vaihe elämässä, mikä antaa mulle energiaa, mutta tuntuu haikealta.. Taas pitää hyvästellä iso joukko ihmisiä joista välitän, jotka on osoittanut välittävänsä musta. Mulla on nyt vuosi takana tässä maassa. Tää vuosi on antanut mulle hirveästi. Tää on ollut samalla mun elämän parhaita mutta myös vaikeimpia vuosia... Tää on ollut aika, jona oon kasvanut ja kamppaillut, mutta myös nauttinut, oppinut, elänyt unelmaa. Kyyneleitä on vuodatettu paljon. Murheesta sekä onnesta. Raivosta, stressistä, ilosta, liikutuksesta, huojennuksesta. Oon kyllä yks itkupilli. Tää vuosi on ollut varmaan tunteikkain mun elämästä. Mikä on ollut myös väsyttävää, mutta samalla hirveen herättävää. Heheh, meneepä syvälliseks... Mutta oon saanut tuntea olevani elossa. Tuo lause kuvaa varmaan parhaiten mennyttä vuotta täällä Meksikon maan kamaralla.
Erityisesti viimeinen kulunut puolivuotinen opetti mulle Meksikosta paljon. Kieli ei enää vaikeuttanut yhtään mun päivittäistä elämää ja pääsin tustumaan kaikkeen ja kaikkiin vieläkin syvemmin.
Hyvin usein saan vastata täällä kysymykseen: "Mitä teet täällä, kun sun kotimaasi on niin vakaa, hyvinvoiva, rikas ja koulutettu?" Joo niin se on. Mutta mä oon sitä mieltä, että jokainen maa omaa monia erilaisia heikkouksia ja vahvuuksia, olematta kuitenkaan huonompi verrattuna toiseen. Kuulostaa nyt ehkä diplomaattiselta jeesustelulta jonkun korvaan, mutta se on mun vilpitön mielipiteeni. Siinä missä Suomi on taloudellisesti vakaa, rauhallinen, hyvinvoiva ja tyyni maa, monin tavoin meillä on paaaljon opittavaa Meksikon ( ja varmaan monen muunkin maan) elämänilosta, toivosta ja uskosta tulevaisuuteen. Enkä voi puhua tästä aiheesta liikaa, sillä siinä missä Suomi tulee itsemurhatilastojen kärkisijoilla, ihmiset täällä jaksaa hymyillä pahvitaloissa. Ja vielä senkin jälkeen kun se pahvitalo viedään päältä. Aina löytyy vielä joku syy hymyyn.
Noh. Ei kaikki tietenkään aina oo niin mustavalkosta, mutta jokatapauksessa, me suomalaiset ollaan mun kokemuksen perusteella maailman parhaita tyhjästä valittajia. Ja jos me kitkettäisiin se itsestämme ja nähtäisiin ja nautittaisiin asioista jotka ihan oikeesti on hyvin, luulen että oltaisiin huomattavasti positiivisempia ja onnellisempia.
Asia, mistä en pidä Meksikossa ollenkaan
on luokkaerot. Muurit ympäröi rikkaiden ihmisten naapurustoja piikkilankoineen ja poliiseineen. Tää aiheuttaa myös paljon tekopyhyyttä. Päällisin puolin ollaan muka niin kaveria mutta sitten jos sun perheelläs tai sulla ei ookkaan rahaa niin adiós amigo. En yleistä, koska ei tää aina näin mene, mutta hyvin paljon rikkaat hengaa rikkaitten kanssa ja sinne keskiluokalla tai köyhillä ei oo asiaa.
Toisekseen, en pidä epäluotettavuudesta, joka on syvälle juurtunut tähän kulttuuriin. Oon oppinut arvostamaan toooodella paljon suomalaista rehellisyyttä täällä. Kaikki on joo hirveän mukavia ja puheliaita täällä. Mutta todellisuudessa sun pitää pikkuhiljaa oppia tuntemaan henkilö ja oppia lukemaan, kuka on oikeasti luottamuksen arvonen ja kuka ei, ennen kun päästät ketään oikeasti lähelle. Mun mielestä se on vähän ahdistavaa. Mutta siihenkin tottuu. Jopa poliisit, joiden pitäis olla suojelemassa sun turvallisuutta, on hyvin usein lahjottuja ja kytkeytyneitä mafiaan. Eli siis oot omillas, ja sun täytyy pitää periaatteena että et voi luottaa kehenkään.
Asia, mikä on myöskin ollut hankala hyväksyä on sovinismi. Mä oon ollut onnekas, ja löytänyt ihmisiä elämääni jotka ei onneksi oo näin sulkeutuneita, mutta siis vieläkin useissa kodeissa naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä. Isät ei halua päästää tyttäriään opiskelemaan yms.
Tässä siis tulikin varmaan asiat, jotka mua henkilökohtasesti on eniten häirinneet täällä ollessa. Mä oon kiitollinen että oon säästynyt monilta uhkilta ja ongelmilta ja siitä, että oon päässyt kokemaan hirveästi hyvää täällä, mutta myös siitä, että oon saanut nähdä tän maan sellasena kun tää on, sen turisti-idyllin sijaan.
Meksiko, hyvine ja huonoine puolineen tulee olemaan aina hirveän tärkeä mulle.
