Una vez que me tengas, es muy dificil deshacerte de mí

Holaholaaa (sillä Modernin Perheen Glorian äänellä)! Täällä ollaan Meksikon päässä taas. Edestakasin onkin Atlantin yli seilattu jo muutamaan otteeseen... Tällä kertaa ollaan viihdytty ekat viikot täällä eteläisessä päässä: pari ekaa yötä Cancunissa selviämässä jet-lagista ja sittemmin siirryttiin tunnin bussimatkan verran etelämmäksi Playa del Carmeniin. Tänne päädyttiin pääosin ihan turvallisuussyistä, tää on pikkuruinen rantakaupunki mutta kuitenkin ihmisiä matkustaa tänne ympäri maapalloa,  Cancunista taas kuuluu lähinnä vaan huonoja uutisia ja turvallisuustilanne on maan heikoimpia varsinkin jos sattuu olemaan naispuolinen. 

Eikä oo ollut sellasta kertaa Meksikossa että en joudu kärsimään vatsallani - tällä kertaa kuitenkin mahassa riehui pahemmin kun koskaan ja luulin jo että neljän päivän sisään kahden lääkärikäynnin jälkeen tiputus odottaa mua, mutta onneksi olo alkoi helpottua muutamia päiviä sitten. Kuumuus, kosteus, kamala univaje, nestehukka, järkyttävä kuvotus ja se että mikään, edes vesi, ei pysy sisällä on painajaismainen yhdistelmä. Voin kuulostaa tosi ylidramaattiselta mutta se oli myös henkisesti aika rankkapaikka, vielä kun oon niitä ihmisiä joiden mieli ja maha elää täysin symbioosissa. Toivoin lähinnä että saisin nukahtaa johonkin lumihankeen. Nää vajaa pari viikkoa onkin ollut taas aika ääripäästä ääripäähän menoa. Kun  aloin voimaan paremmin aloin myös tajuamaan miten ihania asioita täällä taas onkaan. Talojen kirkkaat värit, ihmisten hymyt, musiikki, pyykit kuivumassa talojen katoilla, aurinko, meri, ja nyt varsinkin ruoka (ah miten oon juhlistanut sitä että pystyn taas syömään xD)  on alkanut tuntumaan taas niin energiaa antavalta.

 Se on kumma miten yleinen ilmapiiri vaikuttaa omaan fiilikseen niin paljon, vaikka sitä yrittää aina muistuttaa itelleen että ei se oma onni riipu kun omasta asenteesta. 

Now I'm just gonna be me, whoever that is

Nyt just tuntuu taas siltä, että tarviin pitkästä aikaa kirjoitusterapiaa. Joskus aiemmin oon jollain tasolla aina miettinyt että miksi kirjottaa, ei kukaan kuitenkaan lue... Mutta huomaan, että enää sillä ei oo merkitystä. Toimikoon tää mun omana puolijulkisena päiväkirjana, jonne filosofoin juuri sitä mitä huvittaa - sitten voi myöhemmin ainakin muistaa kaiken terävämmin. 

Viimeiset 7 kuukautta on sisältänyt toisaalta kokonaisuudessaan paljon muutoksia ja ilon- joskin myös surunaiheita, mutta toisaalta taas vähän ehkä tyhjyyttä ja suurelta osin tietynlaista muutoksen odottelua, mikä oikeestaan sotii mun omaa ajatusmaailmaa vastaan, mutta turha tosiasioitakaan on kieltää. Oon saanut hyviä ja hyödyllisiä kokemuksia työstä, joka on ollut ihan erilaista kun mitä oon ennen tehnyt tai aatellut koskaan tekeväni, oon myös koko ajan oppinut lisää ja lisää elämästä ja itsestäni. Ja suhteista. Kulttuurit on törmäilleet välillä rajummin yhteen kun koskaan aiemmin, mikä on välillä raastanut ja väsyttänyt, mutta vaikka vielä ei mikään täysin selvää ookaan, on se kaikki kasvattanut ja tulee  vielä kasvattamaan, kävi miten kävi. 

Kaikki on muuttunut niin paljon. Viime vuonna tähän aikaan pohdiskelin kovasti, mitä haluan tehdä tässä hetkessä ja lähitulevaisuudessa. Nyt kun ajattelen,  tajuan että käytin paljon aikaa sellasista asioista stressaamiseen, mitkä ei lopulta edes merkitse mulle yhtään mitään. Mukaanlukien esimerkiksi materia. Oon niin tyytyväinen, että ne tietyt asiat on kirkastunut mulle ja lujaa. Oon tajunnut mitä tämän hetken minäni haluaa tehdä - ja ymmärtänyt myös sen että voin muuttaa sen ihan millon siltä tuntuu. Voin myöntää, että mua on pitkään nimenomaan alitajuisesti vaivannut tietyt kaavat, joita muut ihmiset ja yhteiskunta syöttää, ja joiden mukaan "pitäisi" elää. Mikä on niin hassua, koska ei oo mitään "pitäisi". Kaikki millä on väliä, on se, että vaikka välillä onkin tosi vaikeaa, sun lähipiirillä ja sulla on hyvä olla. Vaikka se niin klisee onkin, on ihan totta että mitä ikinä teetkin, joku sut kuitenkin tuomitsee. Ja oon vähitellen tullut tietoisemmaksi omista pulmistani ja alkanut tajuamaan että ihan oikeasti en voi miellyttää kaikkia ja väsyttää itseäni pyrkimällä täydelliseen elämään. Painostamalla ja pakottamalla ei luonnollisestikaan synny mitään hyvää pidemmän päälle. Tää vois ehkä jopa joillekkin mun lähimmille ihmisille kuulostaa ristiriitaiselta, sillä en tosiaan oo ikinä ollut mikään siivousintoilija-järjestelmällisyys-materialisti-viimesen päälle huoliteltu ja huolellinen- tyyppi, vaan todella ihan jotain muuta, mutta mieli on oikukas ja välillä voi olla jotain ihan muuta kun päällepäin , mikä on ehkä viime kuukausina alkanut taas toisaalta näkymään päällepäinkin. Tän kaiken ymmärtäminen on ollut tosi tärkeä askel mulle itselle, ja oikeastaan just nyt, kun kirjotan, kaikki jollain lailla myös konkretisoituu yhä enemmän.


Oon myös ymmärtänyt, että mitä ikinä tapahtuukaan tulevaisuudessa. ei mikään tuu enää olemaan niin yksinkertaista kuin aiemmin, vaan jollain selittämättömällä tavalla, jota ei ehkä kaikki voi ymmärtää, kaksi kulttuuria, kaksi maata, kaksi kieltä tulee aina elämään mussa osana mun identiteettiä. Se on rikkaus, mutta myös taakka. Koskaan ei tunne olevansa ihan täysin kotonaan missään. Mutta, olotilat vaihtelee aina. Suurin kipukohta mulle on se, että jos ja kun en ole Suomessa, en voi olla niiden mun elämän kahden  ihanimman ja viattomimman olennon - meidän koirien kanssa. Kaikkia muitakin tulee aina ikävä, mutta niille kahdelle en voi selittää, miksi en ole paikalla, enkä voi kertoa, että tulen pian takaisin. Ne luulee, että hylkään ne. Ja oon niin herkkis, että sen ajatteleminen sattuu välillä ihan liikaa. Tiedän, että niillä on hyvä olla täällä, parempi kun niin monilla muilla koirilla,  ja en eläisi niiden kanssa samassa talossa joka tapauksessa, mutta en voi olla potematta huonoa oloa siitä että olisin niin kaukana - totuus on että niiden elinaika on niin lyhyt. Mutta välillä on purtava hammasta ja valittava, ainakin väliaikaisesti. Meksiko, tällä kertaa tuun ilman suunnitelmaa, tuulen lennätettäväksi, teen juuri niinkun parhaalta tuntuu, ja kuljen minne sydän sanoo. Enää viisi viikkoo ja kolme päivää!

kuvat weheartit.com

Entre dos tierras

Sin embargo, México, te extraño tanto, y extraño a todas las lindas personas que hicieron mi año inolvidable! En este momento tengo tantas ganas de sólo regresar inmediatamente, pero tengo que seguir acostumbrandome a Finlandia de nuevo.... Es un cambio muy grande y hay que trabajar duro, pero espero que pronto pueda tener a mi lado la persona que cambió mi vida totalmente. Algún día regresaré, eso es seguro! 

Reilu viikko on tullut vieteltyä jo täällä pohjosessa ja tunteet on vieneet taas laidasta laitaan. Mun kohalla se ei nyt oo mitenkään harvinaista, mut nyt sitä on ehkä tapahtunut enemmän kun normitilanteessa. Välillä ei tunnu miltään. Välillä tuntuu niinkun ei olis ollutkaan koskaan missään. Välillä havahdun ja mietin " mitä hittoo mä taas täällä teen?"... Välillä masentaa, välillä helpottaa...

Lähtö Meksikosta oli vaikea ja mahanpohjaa ilkeästi polttava, mutta tällä kertaa silti jotenkin rutiininomaisempi kun kesällä... Heipat oon joutunut sanomaan neljä kertaa viimesen vuoden aikana, ja maisema on vaihtunut melko tiuhaan, että vaikka sen hyvästelyprosessin  mieluusti jättäisinkin tekemättä, ja ne itkut itkemättä, alkaa se tuntua jo hieman arkisemmalta kun vuosi sitten Espanjaan lähtiessä.

Tällä kertaa myös tänne tulo tuntuu vähän erilaiselta. Tällä kertaa mun oma asenne on vähän erilainen. Mulla on yritystä taas sopeutua omaan kotimaahan, ja yrittää säilyttää positiivisuus loskan ja harmauden keskellä, mikä on oikeesti vaikeaa vuoden auringon, kuumuuden ja kunnon valoannoksen jälkeen... Kesällä tänne tullessani kaikki lähinnä ärsytti. Ihan kaikki suomalainen. Paluukulttuurishokki oli niiin paljon, paljon pahempi kun tällä kertaa. Nyt tiesin enemmän, mitä odottaa palatessa. Joka tapauksessa en tälläkään kertaa oo ihan shokitta jäänyt... Missä on kaikki ihmiset kaduilta? Missä on hymyt ja katsekontaktit, smalltalkit? Missä on ne porfavor -loppuiset pyynnöt? Missä on compermiso? Miten käyttäydyn? Eikä kukaan sano "salud" kun aivastan! 

Tietenkin löytyy myös paljon asioita mitä oon kaivannut täältä: perhe ( KOIRAT) , ihanat kaverit joiden kanssa ei juttujen taso ikinä muutu suuntaan tai toiseen, vaikka porukka ois ollut vuoden eri teillä. Sitä, että voi vaan soittaa toiselle kun tuntuu siltä, tullen ymmärretyksi sepostamatta smalltalkeja ja koko elämänsä historiaa läpi. Sitä, että suihkusta tulee oikeesti kuumaa vettä. Ja että sitä vettä tulee millon haluaa. Sitä että talossa sisällä on lämmin. Sitä, että voi liikkua yksin myöhään ulkona. Sitä, ettei tarvitse vilkuilla julkisilla paikoilla jatkuvasti onko laukku vielä siellä mihin sen jätin, ja että reppua voi huoletta oikeasti pitää siellä selkäpuolella käsivarrella suojaamisen sijaan.  

On mulla silti ikävä takaisin. Vaikka tiedänkin, että nyt on aika taas ottaa vähän aikaa rauhassa rahaa säästellen ja kun se aika koittaa, hypätä taas uusiin seikkailuihin. Etenkin tätä tekstiä kirjottaessa alkaa kaikki muistot ja kasvot valtaamaan mieltä ja tulee olo, että tekee vaan niin mieli takasin lämpöön niiden ihmisten kanssa. Mutta joskus täytyy aloittaa uuden sivun kirjoittaminen.

Nunca olvidaré

Eipä oo hetkiseen tullut kirjoteltua... Ajatukset ja elämä on kuitenkin pyörinyt muissa jutuissa ihan kiitettävästi viimeaikoina! Nyt kuitenkin makaan sängynpohjalla toipuessani vatsani päätöksestä tyhjentää itsensä täydellisesti (tacos al pastor - ei enää ikinä...) sekä flunssasta, wifi mun ainoana ystävänä, joten jotenkin kirjottaminen alko houkuttelemaan scrollailtuani facebookin ja instagramin läpi noin viiteentoistakertaan...

Tänään on siis lauantai ja kello on vartin yli 12 päivällä. Kolmen päivän päästä tulen olemaan lähes samassa tilanteessa kun viime heinäkuun puolivälissä. Taas pitää nimittäin sanoo heipat Meksikolle. Viime kerralla erona tilanteeseen oli tosin se, että suunnitelmana oli palata niin pian kuin mahdollista ja viettää vain pikainen loma Suomessa. Tällä kertaa mun aikomuksena ei ookkaan palata ihan hetkiseen... Lopullisia hyvästejä en Meksikolle jätä, se on varma, niin ison jäljen tää maa on muhun jättänyt. Joku päivä palaan ja koluan vielä uusia mestoja läpi tässä uskomattoman isossa ja vaihtelevassa maassa.

Lähtö tuntuu oudolta, hyvältä sekä pahalta.. Alkaa taas uusi ja erilainen vaihe elämässä, mikä antaa mulle energiaa, mutta tuntuu haikealta.. Taas pitää hyvästellä iso joukko ihmisiä joista välitän, jotka on osoittanut välittävänsä musta. Mulla on nyt vuosi takana tässä maassa. Tää vuosi on antanut mulle hirveästi. Tää on ollut samalla mun elämän parhaita mutta myös vaikeimpia vuosia... Tää on ollut aika, jona oon kasvanut ja kamppaillut, mutta myös nauttinut, oppinut, elänyt unelmaa. Kyyneleitä on vuodatettu paljon. Murheesta sekä onnesta. Raivosta, stressistä, ilosta, liikutuksesta, huojennuksesta. Oon kyllä yks itkupilli. Tää vuosi on ollut varmaan tunteikkain mun elämästä. Mikä on ollut myös väsyttävää, mutta samalla hirveen herättävää. Heheh, meneepä syvälliseks... Mutta oon saanut tuntea olevani elossa. Tuo lause kuvaa varmaan parhaiten mennyttä vuotta täällä Meksikon maan kamaralla. 

Erityisesti viimeinen kulunut puolivuotinen opetti mulle Meksikosta paljon. Kieli ei enää vaikeuttanut yhtään mun päivittäistä elämää ja pääsin tustumaan kaikkeen ja kaikkiin vieläkin syvemmin. 

Hyvin usein saan vastata täällä kysymykseen: "Mitä teet täällä, kun sun kotimaasi on niin vakaa, hyvinvoiva, rikas ja koulutettu?" Joo niin se on. Mutta mä oon sitä mieltä, että jokainen maa omaa monia erilaisia heikkouksia ja vahvuuksia, olematta kuitenkaan huonompi verrattuna toiseen. Kuulostaa nyt ehkä diplomaattiselta jeesustelulta jonkun korvaan, mutta se on mun vilpitön mielipiteeni. Siinä missä Suomi on taloudellisesti vakaa, rauhallinen, hyvinvoiva ja tyyni maa, monin tavoin meillä on paaaljon opittavaa Meksikon ( ja varmaan monen muunkin maan) elämänilosta, toivosta ja uskosta tulevaisuuteen. Enkä voi puhua tästä aiheesta liikaa, sillä siinä missä Suomi tulee itsemurhatilastojen kärkisijoilla, ihmiset täällä jaksaa hymyillä pahvitaloissa. Ja vielä senkin jälkeen kun se pahvitalo viedään päältä. Aina löytyy vielä joku syy hymyyn. 

Noh. Ei kaikki tietenkään aina oo niin mustavalkosta, mutta jokatapauksessa, me suomalaiset ollaan mun kokemuksen perusteella maailman parhaita tyhjästä valittajia. Ja jos me kitkettäisiin se itsestämme ja nähtäisiin ja nautittaisiin asioista jotka ihan oikeesti on hyvin, luulen että oltaisiin huomattavasti positiivisempia ja onnellisempia. 

Asia, mistä en pidä Meksikossa ollenkaan 

on luokkaerot. Muurit ympäröi rikkaiden ihmisten naapurustoja piikkilankoineen ja poliiseineen. Tää aiheuttaa myös paljon tekopyhyyttä. Päällisin puolin ollaan muka niin kaveria mutta sitten jos sun perheelläs tai sulla ei ookkaan rahaa niin adiós amigo. En yleistä, koska ei tää aina näin mene, mutta hyvin paljon rikkaat hengaa rikkaitten kanssa ja sinne keskiluokalla tai köyhillä ei oo asiaa. 

Toisekseen, en pidä epäluotettavuudesta, joka on syvälle juurtunut tähän kulttuuriin. Oon oppinut arvostamaan toooodella paljon suomalaista rehellisyyttä täällä. Kaikki on joo hirveän mukavia ja puheliaita täällä. Mutta todellisuudessa sun pitää pikkuhiljaa oppia tuntemaan henkilö ja oppia lukemaan, kuka on oikeasti luottamuksen arvonen ja kuka ei, ennen kun päästät ketään oikeasti lähelle. Mun mielestä se on vähän ahdistavaa. Mutta siihenkin tottuu. Jopa poliisit, joiden pitäis olla suojelemassa sun turvallisuutta, on hyvin usein lahjottuja ja kytkeytyneitä mafiaan. Eli siis oot omillas, ja sun täytyy pitää periaatteena että et voi luottaa kehenkään. 

Asia, mikä on myöskin ollut hankala hyväksyä on sovinismi. Mä oon ollut onnekas, ja löytänyt ihmisiä elämääni jotka ei onneksi oo näin sulkeutuneita, mutta siis vieläkin useissa kodeissa naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä. Isät ei halua päästää tyttäriään opiskelemaan yms. 

Tässä siis tulikin varmaan asiat, jotka mua henkilökohtasesti on eniten häirinneet täällä ollessa. Mä oon kiitollinen että oon säästynyt monilta uhkilta ja ongelmilta ja siitä, että oon päässyt kokemaan hirveästi hyvää täällä, mutta myös siitä, että oon saanut nähdä tän maan sellasena kun tää on, sen turisti-idyllin sijaan. 

Meksiko, hyvine ja huonoine puolineen tulee olemaan aina hirveän tärkeä mulle.