Nyt just tuntuu taas siltä, että tarviin pitkästä aikaa kirjoitusterapiaa. Joskus aiemmin oon jollain tasolla aina miettinyt että miksi kirjottaa, ei kukaan kuitenkaan lue... Mutta huomaan, että enää sillä ei oo merkitystä. Toimikoon tää mun omana puolijulkisena päiväkirjana, jonne filosofoin juuri sitä mitä huvittaa - sitten voi myöhemmin ainakin muistaa kaiken terävämmin.
Viimeiset 7 kuukautta on sisältänyt toisaalta kokonaisuudessaan paljon muutoksia ja ilon- joskin myös surunaiheita, mutta toisaalta taas vähän ehkä tyhjyyttä ja suurelta osin tietynlaista muutoksen odottelua, mikä oikeestaan sotii mun omaa ajatusmaailmaa vastaan, mutta turha tosiasioitakaan on kieltää. Oon saanut hyviä ja hyödyllisiä kokemuksia työstä, joka on ollut ihan erilaista kun mitä oon ennen tehnyt tai aatellut koskaan tekeväni, oon myös koko ajan oppinut lisää ja lisää elämästä ja itsestäni. Ja suhteista. Kulttuurit on törmäilleet välillä rajummin yhteen kun koskaan aiemmin, mikä on välillä raastanut ja väsyttänyt, mutta vaikka vielä ei mikään täysin selvää ookaan, on se kaikki kasvattanut ja tulee vielä kasvattamaan, kävi miten kävi.
Kaikki on muuttunut niin paljon. Viime vuonna tähän aikaan pohdiskelin kovasti, mitä haluan tehdä tässä hetkessä ja lähitulevaisuudessa. Nyt kun ajattelen, tajuan että käytin paljon aikaa sellasista asioista stressaamiseen, mitkä ei lopulta edes merkitse mulle yhtään mitään. Mukaanlukien esimerkiksi materia. Oon niin tyytyväinen, että ne tietyt asiat on kirkastunut mulle ja lujaa. Oon tajunnut mitä tämän hetken minäni haluaa tehdä - ja ymmärtänyt myös sen että voin muuttaa sen ihan millon siltä tuntuu. Voin myöntää, että mua on pitkään nimenomaan alitajuisesti vaivannut tietyt kaavat, joita muut ihmiset ja yhteiskunta syöttää, ja joiden mukaan "pitäisi" elää. Mikä on niin hassua, koska ei oo mitään "pitäisi". Kaikki millä on väliä, on se, että vaikka välillä onkin tosi vaikeaa, sun lähipiirillä ja sulla on hyvä olla. Vaikka se niin klisee onkin, on ihan totta että mitä ikinä teetkin, joku sut kuitenkin tuomitsee. Ja oon vähitellen tullut tietoisemmaksi omista pulmistani ja alkanut tajuamaan että ihan oikeasti en voi miellyttää kaikkia ja väsyttää itseäni pyrkimällä täydelliseen elämään. Painostamalla ja pakottamalla ei luonnollisestikaan synny mitään hyvää pidemmän päälle. Tää vois ehkä jopa joillekkin mun lähimmille ihmisille kuulostaa ristiriitaiselta, sillä en tosiaan oo ikinä ollut mikään siivousintoilija-järjestelmällisyys-materialisti-viimesen päälle huoliteltu ja huolellinen- tyyppi, vaan todella ihan jotain muuta, mutta mieli on oikukas ja välillä voi olla jotain ihan muuta kun päällepäin , mikä on ehkä viime kuukausina alkanut taas toisaalta näkymään päällepäinkin. Tän kaiken ymmärtäminen on ollut tosi tärkeä askel mulle itselle, ja oikeastaan just nyt, kun kirjotan, kaikki jollain lailla myös konkretisoituu yhä enemmän.
Oon myös ymmärtänyt, että mitä ikinä tapahtuukaan tulevaisuudessa. ei mikään tuu enää olemaan niin yksinkertaista kuin aiemmin, vaan jollain selittämättömällä tavalla, jota ei ehkä kaikki voi ymmärtää, kaksi kulttuuria, kaksi maata, kaksi kieltä tulee aina elämään mussa osana mun identiteettiä. Se on rikkaus, mutta myös taakka. Koskaan ei tunne olevansa ihan täysin kotonaan missään. Mutta, olotilat vaihtelee aina. Suurin kipukohta mulle on se, että jos ja kun en ole Suomessa, en voi olla niiden mun elämän kahden ihanimman ja viattomimman olennon - meidän koirien kanssa. Kaikkia muitakin tulee aina ikävä, mutta niille kahdelle en voi selittää, miksi en ole paikalla, enkä voi kertoa, että tulen pian takaisin. Ne luulee, että hylkään ne. Ja oon niin herkkis, että sen ajatteleminen sattuu välillä ihan liikaa. Tiedän, että niillä on hyvä olla täällä, parempi kun niin monilla muilla koirilla, ja en eläisi niiden kanssa samassa talossa joka tapauksessa, mutta en voi olla potematta huonoa oloa siitä että olisin niin kaukana - totuus on että niiden elinaika on niin lyhyt. Mutta välillä on purtava hammasta ja valittava, ainakin väliaikaisesti. Meksiko, tällä kertaa tuun ilman suunnitelmaa, tuulen lennätettäväksi, teen juuri niinkun parhaalta tuntuu, ja kuljen minne sydän sanoo. Enää viisi viikkoo ja kolme päivää!
kuvat weheartit.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti