I wanna be a part of something I don't know

Mulla on niiiiin paljon suunnitelmia. Niin paljon, etta musta tuntuu etta mun paan sisalla myrskyaa ja mulla on kauhea kiire, vaikka en tee lahes mitaan.Viime aikoina musta on tuntunut silta, etta haluan nyt valiaikaisesti minimoida kaiken tekemisen, selkeyttaakseni itseani. En tieda onko se hyva vai huono, mutta kokeillaan. Musta tuntuu etta lahitulevaisuudessa tulee tapahtumaan ja paljon, mutta en oikein tieda mita. Mulla on ekaa kertaa pitkaan pitkaan aikaan niiiin saamaton olo ja oikein kunnolla. Mun mielikuvitus lentaa siella ja taalla mutta en oikein tieda mita tehda. Oon sekamelska...

Valilla mulla on sellanen olo, etta haluan teha meidan kampasta ihanan ja sisustaajasisustaajasisustaa. Ja etta siella ois kotoinen olo. Mutta valilla taas mietin, etta onko se oikeesti se kamppa, vakituisuus ja tasaisuus se mika tulee tuomaan mulle sisaisen rauhan? Ton edellisen lauseen kirjottaessani mun mielessa juoksi miljoona asiaa, ja vastasinkin itselleni: ei, ei, ei. Mulla on jo hetken aikaa ollut sellanen olo etta puuttuu, puuttuu jotain. Puuttuu se tunne kun unohdat ajatella ja tunnet vaan koko keholla, wau, en oo ikina nahnyt mitaan tallasta.
Jos meita on kaksi seikkailuhenkista, miksipa siis olla hyodyntamatta se, jattaa saamattomuus, hukata aikaa  ja olla kuuntelematta omia vaistojaan? Musta tuntuu etta meidan pitaa menna, menna, menna.

Confundida

Hmmm.. Istun nettikahvilassa ja mulla on koti-ikava. Suomeen. Nyt mulla on meneillaan ekaa kertaa tammonen pidempi jakso kun on tullut ikavoitya takasin pohjoseen. Viimeaikoina taalla on ollut aika levotonta ja sekasortoista. Korruptoitunut hallitus ja poliisi surmaa mieltaanosoittavia opiskelijoita ja mielenosotukset vaan lisaantyy. Mexico Cityssa mellakoidaan. Meksikon presidentti on maailman ignorantein ja pelkastaan isompien jehujen satkynukke.

On ikava sellasta tietynlaista tasapainoo, vakautta, luotettavuutta, turvallisuutta, rauhaa, hiljaisuutta.
Istun tassa ja mun ymparilla pyorii nelja kakaraa tokkien ja tonien ja mun suomimina kiehuu sisalta. Haluan nyt oman tilan.
Mutta minkas teet. Ei auta kun ikavoida. Vaikka kuinka taalla olisin ja sopeutuisin, mikaan ei ota pois niita syvalle kasvaneita juuria. Valilla on tallasia hetkia. Valilla on vaikeeta palloilla henkisesti kahden niin erilaisen maan valilla. Oon hamillani. Ja mulla on ikava mun perhetta ja ystavia. Ja jopa Suomen talvee. On ikava sita etta voi soittaa toiselle selittamatta elamaansa syntymasta asti. On ikava koirien lamposia turkkeja, nassuja ja tassuja. Valilla on outoo yrittaa ymmartaa, mika on selitys tan tarinan takana ja mika on tuonut mut tahan. Ja mihin mun tie vie. Tuntuu kummalta.

Contigo me siento viva

Heissulivei pitkästä aikaa. Tähän postaukseen vihdoin sain lätkästyä useemman kuvan Moreliasta. Kummaa että en ollut ees ottanut juurikaan kuvia kaupungista vaikka yhteensä oon asunut täällä yhteensä noin 7 kuukautta. Myös meiän uusi naapurusto vilahtaa parissa kuvassa. Aika on nyt menny viisumiasioita hoidellessa ja pikkuhiljaa uutta kotia rakennellen. Kiitos mamma patjasta hehe. Myös itsenäisyyspäivä tuli ja meni hevoskulkueineen kaikkineen, mikä oli kyllä siistiä! Joka paikassa raiku "viva Mexico, viva". Vaikka illan lopuks toi yks ahniin isänmaallinen jäbä totes että "eihän tästä korruptoituneesta paskasta voi olla ees ylpee" ... hehe. No, mikään maaimankolkka ei oo täydellinen.

Cancun, DF, Morelia

Pari viikkoa sitten laskeutui Condorin kone Meksikon eteläiseen päähän, Cancuniin, joka valkoisine hiekkarantoineen ja turkoosine vesineen on oikeesti maanpäällinen paratiisi. Siellä vietetyt neljä päivää oli jotain täydellistä. Tuntu samaan aikaan niin ihanalta mutta niin kummalliselta saapua taas tänne, vaikka en edes ollut poissa kun kuusi viikkoa. Ne viikot tuntu paljon, paljon pisemmältä ajalta. 

Lähtöfiilikset Suomesta oli surulliset. Rehellisesti sanottuna paljon haikeemmat kun talvella lähtiessäni. Itketti ja itketti. On niin vaikee sanoa heipat kun ei edes tiedä millon tullaan näkeen seuraavan kerran. Mutta täällä on kyllä pitäny niin kiirettä että ei oo paljoo ehtiny suremaan. Lentokoneen laskeutuessa tänne mut valtas niin rauhallinen ja hyvä fiilis. Kyyneleet nousi silmiin. Mulla on koti ( Suomen lisäksi) täällä. 

Reilut neljä ekaa päivää meni Karibianmeressä lilluessa ja rannoilla paahtuessa trooppisessa kuumuudessa. En oo varmaan ikinä nähnyt yhtä kaunista paikkaa. Heti lentokentältä ulos astuessani kuumuus pyyhkäsi mun yli ja pakotti kaivamaan matkalaukun ylösalasin kevyemmän vaatetuksen tarpeessa. Suomessa olin jo osittain unohtanut Meksikolaisten avuliaisuuden ja sen puhetulvan, mikä toi kyllä hymyn huulille heti. Paikallisten avustamana etsittiin kaupungin halvin hotelli ja reilulla 300 pesolla/yö löydettiin vaatimaton mutta mainio majotus hyvältä paikalta. Olin lukenu Cancunista paljon etukäteen, ja kuullut että tunnelma siellä valtavan turistimäärän takia on ennemminkin niinkuin olisi Jenkeissä Meksikon sijaan. Ja niinhän se onkin, jos ei osaa lähteä turistialueilta, jossa jopa hinnat on pesojen sijaan dollareissa. Mutta etsivä kyllä löytää, jos ei ihan kaikkein perintisintä Meksikolaista menoa, niin ainakin sen fiiliksen turistialueiden ulkopuolella. Täytyy sanoa että rannalla pyöriviltä kauppiailta saa ihan sikahyvää kuubalaista ruokaa. 

Totaalisen neljänpäivän aivojennollaus rantachillauksen jälkeen oli aika jättää Cancun ja suunnata Mexico Cityn kautta Moreliaan. Lentolippujen hintojen äkillisen nousun takia valittiin 26 tunnin bussimatka Mexicoon ja siellä yksi yö hotellissa. Kerettiin siellä syömään iltapala, aamupala ja kierteleen keskusta (mm. Azteekkien rauniot) läpi. Sitä seurasi vielä neljän tunnin bussimatka, ja vihdoin saavuttiin kotiin. Moreliassa aika on mennyt arvatusti soitellessa, laulellessa ja rahaa säästäessä. Käytiin bändin kanssa koe-esiintymässä uudessa baarissa ja päästäänn sinne kuin tilauksesta viikonloppuisin viihdyttämään ihmisiä. Viime perjantaina käytiin avajaisissa heittämässä parin tunnin setti, ja oli kyllä superkivaa. Nyt lähden tsekkailemaan parit asunnot, jospa tärppäis jo jostain. Kuulemiin! 

"Mikään ei voita omaa sänkyä"

Niin. Tuon otsikon lauseen oon kuullut lukuisista suista elämäni aikana. Ekaa kertaa nyt oikeesti pysähdyin miettimään sitä. Aina ennen, kun joku kaveri tai tuttu isomman tai pienemmän reissun jälkeen näin on tokaissut, en varmaan oo oikeen sanonut siihen edes mitään. Ehkä mumissut jotain. Tässä hetken mietittyäni, en oikeestaan voi samaistua tohon. Yhtään. Pienempänä ulkomaan tai kotimaan lomilta kotiin palatessa mun mieleen tunki vaan tyhjyys ja polttava halu takaisin, johkin uuteen. Oisin vaihtanut koska tahansa sen oman pedin siihen hotellin sänkyyn, sukulaisen levitettävään sohvaan, vieraspatjaan, tai hostperheen mulle varattuun huoneeseen. Onhan se oma sänky ihan jees aina välillä. Mun kohdalla se ei vaan aiheuta mitään erikoisempia tunteita. Tai no oikeestaan tällä hetkellä joo, järkyttäviä selkäkipuja!

Mä en ehkä ikinä oo vaan ollut hirveen suomirakas, enkä kotirakas ihminen  Tai siis jollain tavalla ehkä, ja tietenkin riippuu myös siitä, millä tavalla käsittää sanan "koti". Musta ehkä tuntuu että mulla on monta kotia. Meksikossa ollessa mulla ei ikinä oikeestaan ollut sellasta oloa että "hui oompa kaukana kotoa". Teksasissa ollessa taas oli, mutta se oli oikeestaan vaan nautinnollista.

 Meksikossa asuessa välillä kyllä tuli hetkiä, kun vaatimattomammissa olosuhteissa asuessa kaipasi suomiasumisen mukavuuksia, mutta vaikka ne nätit verhot ja tapetit, taulutelkkari, rajaton 3G ja juomakelpoinen hanavesi kyllä tavalla tai toisella helpottaa elämää ja antaa tietynlaista tyytyväsyyden tunnetta, silti jotain puuttuu. Vaikka aina oon jollain tasolla ajatellut niin, niin nyt vihdoin omalla kohdalla oon käsittänyt oikeestioikeesti käytännössä sen, että onnea mä en mistään materiasta saa, vaikka jokaiselle meistä se tyytyväisyyttä ja jopa hetkellistä iloakin tuo.

Suomessa ollessa mielialat ja tunteet on vaihdellu ihan laidasta laitaan. Päätyökseni oon vaan yrittänyt hyödyntää ajan tavalla mitä en voi missään muualla kun täällä tehdä, eli viettämällä sen eläinten ja ihmisten kanssa joiden kanssa oon kasvanut. Juorunnu ja kuluttanut Nesteen penkkejä monien tuntien eestä. Nauttinut luonnosta. Päässyt vihdoin vähän pyöräilemään. Ja tietty syönyt  kaurapuuroa, suomalaisia mansikoita, raejuustoo ja hapankorppuja. Välillä on ollut vaikee nauttia taas äidin nurkissa nyhjäämisestä ja omien periaatteiden vastaisesti oon vähän antanut tekemättömyyden ja tylsyyden viedä energiaa... Mutta kai tälleenkin on välillä ihan hyvä, olla vaan ja ladata akkuja. Yrittää olla ruoskimatta itseään tekemättömyydestä, pitkään valvomisesta, myöhään nukkumisesta ja tästä kuukauden työttömyydestä, vaan hyväksyä vaan olosuhteet sellasina kun ne on ja antaa elämän viedä. Sitten ehkä osaa arvostaa niitä aikasia aamuherätyksiä ja kiireistä arkee paremmin.

Uuteen lentokoneeseen nousuun on enää muutama päivä, ja hirvittää jo ajatus taas kaikista heippojen sanomisista. Ne tilanteet on liikaa mulle, ne on vaan mun heikkous. Niistä hetkistä tekis mieli vaan juosta pois. Mutta, ei kai tässä muu auta kun kerätä itsensä!

kuvat weheartit.com 

Sigue soñando despierto

I wanna fly I wanna drive I wanna go

I wanna be a part of something I don't know

And if you're tryin to hold me back I might explode

20 päivää ja vamoooos! Cancun kutsuu mua jo. Tänään oon kolme viikkoo siitä kun lähin Meksikosta. En ees muistanut miten ihanalta tuntuu maata rannalla ja pulahtaa järveen kun tulee liian kuuma. En muistanut miten vihreetä Suomen luonto on. En muistanut miten lämpösiä kesäyöt on. En muistanut miten tasasia ja puhtaita kadut on. En myöskään muistanut miten autiota Jämsänkoskella on. En muistanut miten kakkaa suomiräppi on. En muistanut miten vähän ihmiset tervehtii toisiaan normaalisti. En muistanut miten vähän täällä halataan. En muistanut miten hellyyttäviä meidän koirat on. En muistanut miten kiva on vaan olla ihmisten kanssa jotka on tuntenut ekaluokasta, tai vähintään yläasteesta. En muistanut miten vaikeelta ja ristiriitaselta tuntuu taas ajatus lähtemisestä, vaikka se on asia mitä eniten haluun. En tajunnut miten vähän stressasin ja murehdin viimesen puolen vuoden aikana. En muistanut miten paljon ajattelen kun on liikaa aikaa. En muistanut miten paljon stressaannun siitä... Muistin että olisi ollut helpompaa keksiä tekemistä täällä. Muistin että olisi helpompaa pitää itseni kiireisenä. Tajusin miten hidas musta on tullut. Tajusin miten paljon nykyään myöhästelen, vaikka ennen olin se täsmällinen. En muistanut miten hitaasti Suomen auringossa ruskettuu. Ymmärsin että 20 päivää voi samaan aikaan olla ikuisuus ja silmänräpäys. 

Que chingados me pasa

Vapinaa. Tärinää. Kyyneleitä, hysteeristä naurua. Taas kyyneleitä. Paloja kurkussa. Hengitysvaikeuksia. Vatsanväänteitä, ihan liikaa. Halauksia.  Onnentoivotuksia. Whatsappviestejä. Ikävä, ikävä, ikävä. Ripsivärin mustaama naama. Lentokenttä. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs. Oikeesti. Kielen vaihtamista. Sanojen kurkkuun takertumista. Miten olla taas kohtelias englanniksi. Skypepuheluita. Huono nettiyhteys. Turhautumista. Kiroilua. Voileipiä. Light kokista. Aikaeroja. Kauemmas ja kauemmas. Pikkuhiljaa. Sattuu. Itkettää. Hämmennys valtaa pään ja kehon. Tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai. Lähtöselvityksiä, boardingpasseja. Lentokenttien lattioita. Koiranunta. Pesoja, dollareita, euroja, kruunuja. Tuttuja ihmisiä. Vieraita ihmisiä. Laukkujen noutamista. Samanlaista. Erilaista. Väsyttää mutta silmät ei halua mennä kiinni. Helsinki. Äiti. Kaarina. Hiljaisia ihmisiä. Vakavia kasvoja. Valkoisia hiuksia. Syviä hengenvetoja. Sanat ei tuu. Outo ääni sanoo moi. Se oon mä. Mukamas. Suomiminä. Mutta entä jos haluan Meksikominän? Fazerin sininen. Hiljaista. Muutama vastaantuleva auto. NRJ:n samat soittolistat. Mikä mulla on. Ärsyttää. Suomalainen puhetapa ärsyttää. Kylmä - ei sää. Ystäviä. Iloa. Halauksia. Ihan kun en oisi koskaan lähtenytkään. Mikään ei oo muuttunut. Kaikki on muuttunut. Jetlag. Yöttömät yöt. Vaikeus lopettaa puhelu.

Suomi. Shokki. Outous. 

When your landing in your home country and it's time to be strong: 

When your waiting for your return flight at the airport: 

 Trying to speak your own language again: 

 When your visa is about to expire: 

 When you go home and are 100% dependent on your mom again: 

 When you put 2 and 2 together and finally understand a certain phrase:

 When you didn't grammatically fuck up an important conversasion: 

 When you accidentally speak the wrong language: 

 When you go home and everything has changed: 

 When someone over-explains a word you already know: 

 When you're secretly excited to go home:

 When someone begs you to say something in your new language: 

Kuvat kertoo kaiken haha. 

Mexico mi amor